4. syys, 2015

Mihin suuntaan sinä kasvat?

Ihminen kasvaa..tai häntä kasvatetaan. Vaikka läpi elämän. Olemme täällä toinen toisiamme varten. Yksin emme selviä, emmekä  koskaan eläisi samanlaisia, kasvattavia tunnetiloja, kokisi sitä rakkauden voimaa toistemme kautta. Vuorovaikutustaidot olisivat turhia. Kenelle kertoisimme iloista ja suruistamme?  Kenen puoleen kääntyisimme, kun sairastuisimme vakavasti, kuka silittäisi ja kannustaisi meitä?

Toinen ihminen on sydämelle, mielelle ja keholle hyvinkin tärkeä.

Mistä sitä tietäisi, miltä tuntuisi kun sydän pyörähtää ympäri, maailma muuttuu vaaleanpunaiseksi hattaraksi ja kaikkien sanomiset kuulostaisivat enkeleiden hymneiltä, eikä koskaan saisi levittää kasvoille sitä "rakastuneen typerää ilmettä".

Mistä sitä tietäisi omien lastensa merkitykset? Kuinka syvälle heidän olemisensa vanhemman sisälle jääkään. Miten voisi seurata vaihe vaiheelta heidän kasvuaan ja iloita heidän oppimisistaan. Surra heidän kanssaan, kun maailma näyttää nurjan puolensa ja vakuuttaa, että tästäkin selvitään.Elämän parhaimpia asioita on vanhemmaksi tulo, omat/maailman lapset ja heidän hyvinvointinsa, sillä se on suoraan verrannollinen vanhemman hyvinvointiin..kuinka siitäkään yksinäinen voisi tietää mitään? Miten siitäkään voisi tietää mitään, ettei meistä yksikään ole täydellinen vanhempi...ja ettei täydellistä "ketään" ole olemassakaan, ainakaan ihmisen muodossa.

Olisiko yksin oleva ihminen tyytyväinen itseensä? Kenen kautta hän peilaisi asioita? Saisi vastakaikua suunnitelmilleen, toiminnoilleen.

Kenelle hän rakentaisi huomisen? Kenen takia hänen aamunsa alkaisi hymy huulilla?

Mistä hän tietäisi, miltä tuntuu ikävöidä toista niin, että tuntuu kuin sydämessä olisi pohjaton reikä? Mistäpä tietäisi miltä tuntuu toisen menettäminen ja se koko maailman pysähtyminen kuin atomipommin jäljiltä?

Mistä hän tietäisi, miltä tuntuu kun aurinko jälleen paistaa sisimpään ja sitä alkaa uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus..koko elämä on auki, täynnä uusia mahdollisuuksia.

Miten voisi hän ymmärtää, miten tärkeää on olla toisille avuksi, erityisesti heille, jotka ovat avun tarpeessa?

Kuka häntä kuuntelisi? Kuka välittäisi viestin, että häntä rakastetaan?

Yksin yksinäinen kokisi jakamattomuuden tunteen?

Jakaessa hän voisi murheet puolittaa ja ilot tuplata, mitä hän siitäkään tietäisi mitään?

Riittäisikö yksinäinen itselleen?

Sitäpä sopii miettiä tänään, kun maailma tulvii pakolaisia. Heitä, jotka ovat samanarvoisia kuin mekin, mutta jotka ovat lähteneet sotaa pakoon, omasta maastaan. Kaikki hävitetty. Osa rakkaistaan jääneet kauhun ja turman jalkoihin. Ikuisiksi ajoiksi.

Aloittaa kaikki alusta.

Jätetäänkö heidät oman onnensa nojaan, ilman mitään.

Niinkö me toivoisimme omalle kohdalle käyvän?

Että meitä arvosteltaisiin, katsottaisiin ylen ja käännytettäisiin, jotta oma tilamme ei pienenisi ja saisimme nostaa jalat kalliin plyyssisohvamme selkänojalle ja kipata lasillisen viiniä onnistuneen päivän päätteeksi...

Eikä mietittäisi avuntarvitsijoiden tilaa, oltais ihan tyytyväisiä, jos meidät luokiteltaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa vain ahneiksi pakolaismassoiksi? Sitäkö ihminen on, massaa toisen vieressä?

Emmekö näe hädänalaisen ihmisen sisälle ja koe häntä yksilönä? Ihmisenä, jolla on rinnassaan vai epätoivo ja selässään vaatenyssäkkä, edes jotain entisestä muistona.

Tässä on meille kaikille kasvun paikka.

Ota tai jätä.

Kasvat joka tapauksessa, jollet nyt, sama tulee vastaan rankempana.

Mikään muu

kuin rakkaudellinen teko

ei ole tarpeellinen maailmassamme.

SydänSydänSydän

Minä olen ja rakennun siitä

mitä minä teen

En siitä

miksi itseäni luulen

Sydän

Niin sinäkin